Mä haluan laihtua, mä haluan olla laihempi. En kestä katsoa itseäni peilistä. Ällöttää kulkea kaikissa kaupoissa, joka paikassa on isoja peilejä. Edessä, takana, sivuilla ja joka paikassa! Inhottaa nähdä itsensä löllertävän eteenpäin, inhottaa nähdä itsensä kulkevan maha pömpöttäen eteenpäin mutustaen ties mitä herkkua. Inhottaa nähdä itseni...

Oon miettinyt, että nyt ku oon laihtunut ton verran kun olen (ja jumahtanut tähän syvään 86kilon kuiluun) ja mahani näyttää valtavalta... Niin miltä mahtoi mahani näyttää silloin kun painoin 97kg? Oksettaa ajatellakin... Se oli jotain ihan kamalaa. En ole koskaan tiedostanut sitä miltä näytän. Olin aina luullut (huom. OLIN, imperfektissä!), että olen yhtä noh, siis samankokoinen kun nyt yksi ENTINEN kaverini. Luulin aina niin... Mutta ihmettelin kovasti, miksi kaikki meidän luokkalaiset pojat aina pitävät MINUA kaikkein lihavimpänä ihmisinä luokaltamme (tai jopa koulustamme), eikä ikinä sitä minun "kaveriani."

Kerran sitten äiti sanoi, että "kohta sä olet laihempi kun *nimi*" Se tuntui jotenkin kamaltalta. En vaan uskalla myöntää itselleni kuinka lihava oikeasti olen. Kuvittelen olevani joku "normaali", jotta uskaltaisin edes kävellä kadulla.

Nykyään oksettaa ajatellakin läskejäni ja silti syön! Ennen tätä "laihdutusprojektiani", en muista koska viimeksi olisin tuntenut nälkää, sitä inhottavaa tunnetta. Kerta kerralta se tuntuu inhottavammalta, mutta sitten vasta inhottavalta tuntuukin kun on ollut kokopäivän syömättä ja sitten menee ja syö. Se vasta onkin kamalampaa, jos vain riittäisi itsekuri, olisi syömättä kokopäivän niin olisi mahtava fiilis.

Syön ahdistukseen. Siihen kuinka tunnen olevani maailman lihavin. Siihen kuinka näen itseni peilistä ja nään ne kamalat läskit, sitten siis menen ja syön! Vaikka voisi ajatella, että tuommoisesta juuri jättäisi kaikki herkut pois, jopa ruuankin. Mutta en minä. Minä vain syön ja syön. Aina vain!

Joskus kun minulle vielä tuli, ja tulee edelleen, semmoisia kohtauksia, että "HEI! nyt mä laihdutan ihan kunnolla, HUOMISESTA lähtien en syö MITÄÄN herkkuja! Ja mä LAIHDUN." Kerran jopa söin yksinäni yhden sipsipussin ja ajattelin, että HUOMENNA minä lopetan herkkujen mässäilyn. Mutta arvatkaa vaan, löysin sen puoliksi tyhjän sipsipussin (ENKÄ EDES TYKKÄÄ SIPSEISTÄ!!) kaapistani ja menin ja söin. "Huomenna sitten!" Niin aina nuo epäonnistui, mutta joskus jopa annoin itselleni luvan syödä, syödä ihan mahdottomasti, ajattelin sitten vain, että "Mä syön niin paljon, että sairastuin ja kuolen pois" Saan luvan syödä enkä välitä mistään. Juuri näin. Esimerkillistä laihduttamista. (tai ESIMERKILLISIÄ YRITYKSIÄ LAIHTUA)

Olen myös niin malttamaton, että en jaksa mitään tämmöistä projektia kauaa, ellen näe tuloksia heti...! Se onkin osana ongelmaa, kun jos paino ei ole laskenut riittävän paljon, "ihan sama, millään ei oo mitään väliä"-asenne iskee ja menen syömään...

Syöminen on tappavaa, masentavaa, kamalaa ja silti niin ihanaa. Jääkaappi on paras ystäväni.

Pitäisi taas ottaa itseään niskasta kiinni, olen totaalisen kyllästynyt näihin läskeihin... Inhoan itseäni ja kaikkia läskejäni. INHOAN. Tämä asia on joka päivä mielessäni. Joka aamu kun herään, mietin että hitto, mitä sitä tänään söis. Kun mitään ei oikein voi syödä, jos syön en laihdu! Se on niin yksin kertaista! Jos syön "normaalisti" en laihdu, siis vaikka sen 1200kcal:n verran, en laihdu! (eikös tuo 1200kcal olisi laihduttan se kalorimäärä mikä pitäisi syödä? Normaalisti 1600kcal?) Ruuansulatukseni on niin perseestä, että se ei voi kuluttaa niitä kaloreita. Ja liikuntaakin sitten nähtävästi en harrasta tarpeeksi, vaikkakin ulkoiltua tulee joka päivä semmoiset reilut 2h ja sitten tietty peruskulutus päälle. Ainut vaihtoehto on, että jos haluaa laihtua, on syötävä vähempi.

KESKEN JÄI. MOIKKA!